28. lokakuuta 2015

Väsymys




Väsymys pomppii ja loikkii,
mellastaa mielessäni.
Se paukuttaa ja meluaa,
mutustaa ajatuksiani.
Pakenen makaamaan,
puputtamaan muualle.
Heinän vihreä tuoksu,
leikittelee uneen.
Pötkötän, rötkötän,
kuin pieni kaninpoikanen.

* * *

Syksy alkaa olla lopuillaan, pian on jo joulu! Joulukuun 11. päivä matkaan Suville ja vietän siellä viikonlopun. Varsinainen syy tähän vierailuun on Suvin järkkäämät näyttelyt ja estekisat, jotka ovat tuon viikon lauantaina. Mukaani lähtee näillä näkymin ainoastaan Raimo. 

Tämä kuu lopetellaan vähän samoilla fiiliksillä kuin se aloiteltiinkin, kiireitä siis riittää! Kaneille on kaikesta huolimatta jäänyt aikaa ja niiden kanssa ollaan käyty ihmettelemässä syksyistä pihaa. Esteitä ei olla vähään aikaan edes kokeiltu ja tauko hyppimisestä tekee varmasti hyvää itse kullekin. Ehkä ensi kuussa päästään niitä taas harjoittelemaan.

Toivottavasti teillä on ollut mukava syksy, vähemmän stressaava kuin minulla! Onhan tämä mun syysmasennus aika koominen, kun ihan vasta kirjoitin Palokka-lehteen jutun siitä, kuinka kannattaa olla masentumatta vaikka ulkona sataisi loskaa. hah. Kertokaa toki, jos olette tulossa Suvin kisoihin 12.12. tai jos teillä on muuta asiaa koskien syksyä tai masentumista. Älkää jooko kommentoiko tuota yllä olevaa runoa, se ei kestä palautetta!

22. lokakuuta 2015

Raimon veli!

Untitled feb

Sain toissapäivänä blogiini erittäin piristävän kommentin, jossa mukavanoloinen kaninomistaja nimeltä Frida kertoi löytäneensä blogini Faunattaren kautta ja omistavansa yhden Raimon sisaruksista. Erittäin yllättyneenä, mutta todella innoissani menin katsomaan hänen blogiaan ja ihailemaan toinen toistaan söpömpiä kuvia Sigge-pupusta. On se kyllä suloinen, aivan niin kuin Raimo!



Sigge on ollut mun toinen lemppari Raimon sisaruksista itse Raimon lisäksi ja on ihanaa nähdä sen kuulumisia. Poika muistuttaa kuulemma paljon Raimoa tavoiltaan ja voin hyvin uskoa tämän. Ylemmässä kuvassa pikku-Raimo (vasemmalla) ja pikku-Sigge (oikealla) poseeraavat nätisti vierekkäin, suloista!

Raimon veljen seikkailuja pääsette seuraamaan Fridas Djurblogg -blogista. Suosittelen sitä kaikille, jotka tykkäävät lukea eläin- tai lifestyleaiheisia blogeja ja joilta ruotsinkieli yhtään luonnistuu. Itse olen ainakin ihan hurahtanut Fridan juttuihin, mitä niitä nyt tiistaista asti olen selannut. Hänen uusin postaus kertoo Raimosta, se kannattaa ainakin tsekata!

Kuvat: © Fridas Djurblogg ja Maija Suni

17. lokakuuta 2015

Onni on... -haaste

Blogi on elänyt viime aikoina pientä hiljaiseloa. Postausideoita ja kirjoittamisintoa löytyy vaikka kuinka paljon, mutta aika ja energia ovat näin syyslomallakin hieman koetuksella. Olen päässyt mukaan isoihin juttuihin, joista olen voinut ennen vain unelmoida. Mainittakoon esimerkiksi, että blogini valittiin osaksi Faunatar-bloggaajatiimiä. Siihen liittyviä juttuja tulossa tänne lisää myöhemmin. Nyt kuitenkin tämän postauksen aiheeseen!

Sain mukavalta kuulostavan haasteen Karvakamuni-blogista, kiitos siitä! Tarkoituksena on valita kolmesta seitsemään kuvaa oman kanin lempiasioista ja kertoa niistä enemmän. Lopuksi annetaan haaste eteenpäin kolmelle (kani)bloggaajalle.

Onni on...



... käydä herkkuvarkaissa

Uskon monen kanin pitävän herkuttelusta eivätkä omanikaan tee poikkeusta. Etenkin Raimo on kovasti ruoan perään ja rakastaa syömistä.



... rikkoa esteitä

Myös tämä kuuluu Raimon ehdottomiin suosikkipuuhiin. Näytönpaikan tullen on paljon mukavampaa rikkoa este kuin mennä sen yli. Kyseisen kuvan on ottanut Ada F. viime kesän SM-kisoista.



... omistaa ystäviä

Ystävät ovat tärkeitä myös kaneille, jotka kaipaavatkin päivittäin joko lajikumppanin tai asialle omistautuneen ihmisen seuraa. Tästä asiasta aion tehdä lähiaikoina ihan oman postauksen.



... seikkailla

Pienetkin seikkailut tuovat jännitystä elämään ja vaihtelua aitauksessa istumiseen. Jo pelkkä ulkoilu saattaa piristää paljon päivää, puhumattakaan estetreeneistä tai muiden kanien ja kani-ihmisten tapaamisesta.



 ... tarkkailla

Seikkailujen vastapainoksi on välillä mukava myös rentoutua ja tarkkailla maailmanmenoa tekemättä mitään erikoista. Tarkkailu onkin yksi kanieni lempipuuhista.


Onni on... -haasteeseen haastan mukaan:

7. lokakuuta 2015

Pöpi-pupun tarina

Selailin vähän aikaa sitten vanhoja koulukirjojani ja löysin kolmannen luokan satuvihkoni. Olin kirjoittanut melkein koko A4 kokoisen vihkon pituisen tarinan Pöpi-kanista. Tarkemmin katsottuna tarina oli jopa hauska ja siitä tuli hyvin esille nuorena alkaneet kani- ja kirjoittamisinnostukseni, joten päätin laittaa sen myös tänne teidän nähtäville. 



Olipa kerran maatila, tai oikeastaan puputila, sillä siellä oli kymmeniä kaneja ja yksi kissa. Puputila oli aivan samanlainen kuin muutkin puputilat. Ainoastaan yksi asia oli erilainen kuin muissa puputiloissa: Pöpi. Pöpi oli belgianjätti, mutta ei mikään tavallinen belgianjätti, sillä Pöpi oli vain 5mm pitkä eikä painanut paljoa mitään. Pöpin parhaat kaverit olivat Pörrö (angora) ja Pikku (kääpiöjänis). Pöpi on tosi pieni, joten häntä myös kiusataan pienyyden vuoksi. Eniten kuitenkin kiusasi puputilan kissa, Velmu. Kaikki tämä voisi kuitenkin vielä muuttua, sillä Pöpi oli vasta 1kk ikäinen. Velmun lempipaikka on aina ollut oven viereinen ikkuna. Sinne Pöpi ei mene.

Seuraavana päivänä Pöpi keksi mitata olisiko hän kasvanut. Hän meni heti kysymään Pikkua mukaansa. Pikku oli juuri syömässä aamiaisraksujaan, joten Pöpi joutui huutamaan kaikilla voimillaan, jotka eivät olleet edes kovin paljon:
− Auttaisitko sinä minua mittaamaan itseni!
Pikku mietti hetken ja sanoi:
− Sopiihan se, mutta en tiedä, missä mitta on.
− En minäkään, mutta lähdetään etsimään, sanoi Pöpi.
He kiertivät kaikki vessat, makuuhuoneet ja roskalaatikot. Sitten he löysivät mitan Velmun luota.

Pöpi ja Pikku miettivät, miten he pääsisivät hakemaan mittaa. Sitten Pöpi keksi ja sanoi:
− Velmu hyppää aina ikkunalaudalle, se todistaa kuinka huonoja hyppyjä me loikimme.
− Emme me hypi huonosti, Velmu vain on meitä isompi eikä hänen tarvitse pelätä kissaa, joka voisi napata Velmun minä hetkenä hyvänsä, sanoi Pikku.
− Miten me pääsemme sitten tuonne? sanoi Pöpi osoittaen ovenviereistä ikkunalautaa.
− Nyt keksin! huusi Pikku.
− Velmu rakastaa tehdä urotekoja, joten keksitään uroteko, jonka Velmu tekee ja sillä aikaa me voimme rauhassa yrittää päästä ylös ilman, että Velmu vaanisi meitä, kertoi Pikku.
− Hyvä idea! huusi Pöpi.
Niin he menivät Velmun luokse ja sanoivat yhteen ääneen:
− Hei Velmu! Tekisitkö sinä kohta jonkinlaisen uroteon?
Velmu ajatteli ensin napata Pikun ja Pöpin, mutta sitten hän lähti tekemään urotekoa. Kun Velmu oli lähtenyt, Pikku hyppäsi ikkunalaudalle ja pudotti mitan Pöpille, joka alkoi varovasti mittaamaan itseään. Kun Pöpi oli mitannut, Pikku kysyi Pöpiltä.
− Kuinka pitkä sinä olet?
− Saman verran kuin ennenkin, vastasi Pöpi haikeana.
− Me teimme silti oman urotekomme, sillä uskalsimme puhua Velmulle, Pikku sanoi.
Nyt Pöpikään ei ollut haikealla tuulella, sillä olihan hekin tehnyt Pikun kanssa uroteon. Illalla Velmu palasi takaisin ikkunalaudalle. Velmukin oli iloinen, sillä hänkin teki uroteon.


Seuraavana päivänä emäntä tuli kertomaan Pöpille, että tänään olisi hänen 1-vuotisneuvola. Kaverit olivat kertoneet Pöpille, että siellä myös rokotettaisiin. Pöpiä pelotti, sillä aina kun muut puput palasivat neuvolasta niin niillä on ollut pieni teipinpala tassussa ja tassu on ollut vielä arka. Onneksi neuvola on vasta 17:00. Ainoa hyvä juttu siinä, että Pöpillä oli tänään neuvola oli, että Pörröllä oli myös tänään neuvola. Pörröllä ja Pöpillä oli nimittäin yhteistarkastus. Pörröllä tämä oli jo toinen kerta eikä häntä enää pelota niin paljon. Pöpiä kuitenkin pelottaa senkin edestä. Pörröä ei pelota, koska häntä ei pistetty viimeksi, kun oli hänen 1-vuotistarkastus.
− Minua pelottaa, sanoi Pöpi.
− Älä pelkää, sehän on pelkkä terveystarkastus, sanoi Pörrö lohduttavalla äänellä.
Pöpiä pelotti kuitenkin kokoajan vain enemmän. Hän tärisi ja tärisi.
− Minä en uskalla lähteä minnekään, sanoi Pöpi eikä ehtinytkään sanoa mitään, sillä emäntä huusi:
− Nyt lähdetään!
Pöpi ja Pörrö menivät kuljetuskoppeihinsa, mutta huomasivat, että myös Velmu oli tulossa myös tarkastukseen! Kun Velmu, Pöpi, Pörrö ja emäntä olivat autossa, Velmu kuiskasi:
− Pitäkää varanne! niin Velmu sanoi viekkaalla äänellä.
Nyt myös Pörröä alkoi pelottaa. Pöpikin tärisi pelosta.

Kun kaikki olivat perillä, he jäivät odottamaan odotushuoneeseen heidän vuoroa. Eläinlääkärissä oli kauheasti vilinää: kahvia oli myytävänä kahviossa, jossa oli myös pullia, muffineja, kakkusia, ja täytekakkusiivuja. Odotushuoneessa oli myös sininen penkki, hylly ja pöytiä. Pöpiä ja Pörröä kiinnosti kuitenkin huone, mihin heidän piti pian mennä.
− Minä luulen, että tuolla on tällä hetkellä joillakin muilla pistos, sanoi Pöpi.
− Minä taas luulen, että tuolla on puhvelilauma! vitsaili Pörrö.
− Oikeasti? kysyi Pöpi ääni väristen.
− Ei, ei tietenkään, sanoi Pörrö.
− Mutta mitä siellä oikeasti on? Pöpi kysyi vielä tärisevämmällä äänellä.
− E-e-e-en tiedä sanoi Pörrö, joka oli alkanut tärisemään.
− Tiedän! Voidaan käydä katsomassa, sanoi Pöpi.
− Pöpi-pupu, kuuluu yhdestä huoneesta.
− Nyt on minun vuoroni, sanoi Pöpi huolestuneena.
− Unohdin, että olemme täällä sen takia, sanoi Pörrö myös huolestuneena.
− Tullaanko sieltä? sanoi joku uudestaan.


− Tämä huone näyttää oudolta, sanoi Pöpi, joka oli nyt elämänsä ensimmäisessä terveystarkastuksessa.
− Ihan tavallinen huonehan tämä on, sanoi Pörrö rauhoittavasti.
− Apua, tämä kanihan muistuttaa rottaa! kiljui lääkäri.
− Ettekö ole ennen kania nähnyt? sanoi Pöpin omistaja loukkaantuneena.
− Pyydän teitä menemään tutkijan luo, sanoi lääkäri säikähtäneenä.
Lääkäri oli varmaan säikähtänyt tai sitten hän on vain nopea tutkimaan, Huonoin juttu oli kuitenkin, että Velmua eikä Pörröä ehditty tutkia ollenkaan.
− Miksi me olemme menossa tutkijan luo? kysyi Pörrö hämmästyneenä.
− Varmaan minun takiani, sanoi Pöpi, joka mietti myös samaa asiaa.

Jostain syystä ystävykset menevät suoraan kotiin.
− Eikö meidän pitänyt mennä tutkijalle? sanoi Velmu.
− Kyllä, vastasi Pöpi.
Oikeasti he menivät kotiin, koska Pöpi ei halunnut lisää hankaluuksia.

Eräänä päivänä Pöpi päätti leikkiä jotakin, mutta ei keksinyt mitä.
− Leikkisinkö jollain, jolla en ole koskaan leikkinyt? mietti Pöpi itsekseen.
− Minä tiedän! huusi Pörrö.
− Mitä sinä tiedät? kysyi Pöpi.
− Millä leikitään, kertoi Pörrö.
− No millä? kysyi Pöpi.
− Puhelimella, joka on pöydällä, kertoi Pörrö.
− Hyvä idea, kehui Pörrö.
− Niin on, sanoi Pöpi.
Niinpä he alkoivat leikkiä puhelimella.


Ja sen pituinen se!